Kirjoittaja: Ilona Pajari, valtiotieteiden tohtori, sosiaalihistorian dosentti, tutkija, Jyväskylän yliopisto
Hautajaistavat ja niiden muuttuminen
Suomalainen kuolema on muuttunut ratkaisevalla tavalla viimeisten puolentoista sadan vuoden aikana. Elämäntapamme, asumisemme, kulutustottumuksemme ovat muuttuneet eikä kuolema on jäänyt muutoksesta osattomaksi. Entisaikain kuolema kuvataan usein hyväksi, yhteisölliseksi, ihmisläheiseksi. Joskus näin on ollut, mutta ei läheskään aina.
Ruumiin valmistelu
Ennen sairaaloiden yleistymistä ihmiset kuolivat kotona, ja kotoa myös laitettiin vainaja hautajaiskuntoon. Vainajaa pestessä ja arkkuun laittaessa kuolema tuli hyvin konkreettisesti todeksi, ja surua voitiin käsitellä. Näin oli tietysti myös pakko tehdä. Kylällä saattoi olla erityinen ruumiinpesijä, mutta omaisten läsnäolo tilaisuudessa oli tapana.
Nykyäänkin on useimmiten mahdollista osallistua hautaustoimiston työntekijöiden rinnalla vainajan arkkuun laittamiseen. Vaikkapa hiusten kampaaminen ja vainajan koskettaminen koetaan usein rauhoittavaksi asiaksi. Luterilaisissa hautajaisissa arkku ei ole avoinna alttarilla, mutta ennen siunaustilaisuutta vainajaa voi käydä vielä katsomassa.
Hautajaiset juhlistivat elämää
Valvojaiset ennen hautajaisia olivat yleisiä vielä 1800-luvun lopulla, erityisesti Kaakkois-Suomessa. Niissä juotiin kahvia alkoholinkäytön vähennyttyä hautajaiskulttuurissa, laulettiin virsiä ja keskusteltiin. Tapa valvoa vainajan vierellä on vanhaa perua ja ulottuu esikristilliseen aikaan.
Hautajaispäivän aamuna lähdettiin surutalosta kirkolle yhtenä hautajaissaattona. Sivulliset seurasivat saattoa kadun varresta varsinkin kaupungeissa. Miehet paljastivat päänsä ja saattoon suhtauduttiin kunnioittavasti. Nykyään liikenne ei salli pysähtyä pitkien saattojen ajaksi muissa kuin valtiollisissa hautajaisissa. Pitkien yhtenäisten saattojen elvyttäminen tapakulttuurissa, samoin kuin koko hautajaisia edeltävän yön valvominen tuskin onnistuvat enää nykyaikana.
Sen sijaan ihmisillä on hyviä kokemuksia siitä, että hautajaisvieraat, tai ainakin osa heistä, kokoontuvat yhteen muistelemaan vainajaa jo ennen hautajaisia. Tämän on koettu vähentävän painetta itse hautajaisista, kun syvin suru on jaettu jo aiemmin ja ehkä itkettykin pienemmässä seurueessa. Tilaisuuden ei tarvitse olla iso eikä vaativa järjestää. Kahvia ja pullaa voivat tuoda vieraatkin, jos omaiset kokevat sen raskaaksi. Joissain perheissä näin tehdäänkin.
Surunvalittelukäyntejä voisi myös yhdistää, jotta omaisten ei tarvitsisi kohdata samoja asioita moneen kertaan. Usein sanotaan, että surun ensi järkytyksessä ihminen ei jaksa tavata ketään, mutta miksipä ei surunvalittelukäynti voisi olla myös auttamista: oletteko jaksaneet käydä kaupassa, veisinkö koiran ulos. Yleviä sanoja enemmän ihmiset voivat tarvita käytännön apua, tietenkin hienotunteisesti tarjottuna.
Hautajaiset olivat ihmiselämän suurin juhla Suomessa 1900-luvulle saakka. Hautajaisiin panostettiin ja naapuriapua tarjottiin, jotta voitiin järjestää kunnon pidot niin suurelle saattojoukolle kuin mahdollista. Hautajaisten koko riippui varallisuudesta, mutta myös yhteiskunnallisesta asemasta. Pitäjän mahtimiesten hautajaiset näkyivät ja kuuluivat. Köyhä pystyi ehkä tarjoamaan kahvit arkunkantajille.
Nykyihminen vieroksuu helposti suuria hautajaisia. Ne tulevat kalliiksi, ja kun paikalla on paljon väkeä, ehkei aina vainajalle niin läheistä, tilaisuus voi tuntua ulkokohtaiselta. Entisajan suuret hautajaiset eivät olleetkaan ensisijaisesti omaisten surun käsittelemistä varten, tai heidän jäähyväisensä vainajalle. Hautajaisissa juhlistettiin ihmisen elämää ja myös sen julkista puolta ja asemaa yhteisössä.
Hautajaisia voikin miettiä paitsi surujuhlana, myös vainajan viimeisenä julkisena esiintymisenä. Keille kaikille hän oli tärkeä henkilö, keitä hänen poismenonsa koskettaa? Sosiaalisessa mediassa surunvalitteluja voi tulla aivan vierailtakin ihmisiltä. Puhelinsoitto perheelle tuntemattomalta mutta vainajan hyvin tunteneelta ihmiseltä voi avata vainajan jättämää muistoa monella tavalla. Hautajaisiin olisi ehkä hyvä harkita kutsuvansa muitakin kuin sukulaisia, jos siihen on mahdollisuus.
Hautajaiset nykypäivänä
Uskonnollisten hautajaisten peruskaava on kussakin uskontokunnassa omanlaisensa. Vaikka varsinkin luterilaisessa kirkossa pyritään noudattamaan omaisten toiveita, olisi hyvä miettiä sopisivatko vaikkapa kaikkein maallisimmat musiikkiesitykset ja muut ohjelmanumerot paremmin muistotilaisuuteen. Uskonnottomissa hautajaisissa ei ole samanlaisia rajoitteita, mutta vainajan toiveita ja omaisten surua kunnioitetaan. Pro Seremonioilta voi kysyä puhujaa uskonnottomiin hautajaisiin. Samoin hautaustoimistoilla on yleensä asiantuntemusta tunnustuksettomien hautajaisten järjestämisessä, jos perheellä ja suvulla ei ole omia perinteitä. Luterilaisissa hautajaisissa kokoonnutaan yleensä arkun ympärille, mutta uskonnottomissa hautajaisissa voidaan vaikkapa tuoda tuhkauurna suoraan muistotilaisuuteen tai kokoontua surevien kesken ilman vainajan konkreettista läsnäoloa, jos näin halutaan.
Myös entisaikain kuolema saattoi olla yksinäinen, kylmä ja tunteeton. Kaikilla ei ollut omaa perhettä ja rakastavaa lähipiiriä saati varoja järjestää minkäänlaisia hautajaisia. Näin voi olla vielä nykyäänkin. Hautajaisten minimikulut voi saada takaisin toimeentulotukena, mutta se ei kata esimerkiksi muistotilaisuutta. Ei siis pidä loukkaantua, jos kutsua hautajaisiin ei tulekaan. Aina ei ole mahdollisuutta pieneenkään surujuhlaan.
On myös niitä, jotka eivät halua itselleen minkäänlaisia hautajaisia. Hautaustoimilaissakin sanotaan, että vainajan eläessään esittämää tahtoa ja katsomuksia tulee kunnioittaa, mutta ihmiset voisivat miettiä, keitä varten hautajaiset oikeastaan ovat. Voisiko omaisille ja muulle lähipiirille kuitenkin olla tärkeää kokoontua muistamaan rakasta ihmistä?
Hautajaisten ei tarvitse olla synkkää pönötystä. Nuoren ihmisten hautajaisissa voi surun lisäksi näkyä nuoruuden ilo, ja vainajan ystäväpiirin voi ottaa mukaan suunnitteluun. ”Vainajan näköiset hautajaiset” voivat olla millaiset tahansa, jos niiden suunnitteluun paneudutaan ja puhutaan asiasta, kun siihen on tilaisuus. Kuoleman ajatteleminen elämän keskellä, tai ajatus sairauden päättymisestä kuolemaan eivät ole miellyttäviä asioita, mutta hautajaisista voi jäädä ulkokohtainen tai jopa ikävä kokemus, jos niitä ei ole mietitty etukäteen. Surun syvyys voi yllättää.
Hautajaisista oppii hautajaisissa. Kuolema ei tartu, mutta kuoleman hyväksyminen osaksi elämää ei ole vain lukemista ja puhumista aiheesta. Se on myös tekoja. Kun saat hautajaiskutsun tai näet kuolinilmoituksessa tervetulotoivotuksen jonka tiedät koskevan sinua, mene. Sinua toivotaan paikalle omana itsenäsi. Asuksi riittää musta tai tumma vaatekerta, jossa ei ole kiiltoa tai paljasta pintaa. Surunvalitteluksi riittää kädenpuristus ja nyökkäys, jos et heti osaa sanoa mitään erityistä. Ole osa yhteisöä johon kuulut ja mene saattamaan yhteisön jäsentä viimeiselle matkalleen.
Kuvat oikealla:
1. Rouva Johanna Lyytikäinen arkussa Punavuorenkatu 21:n pihalla, kuvausvuosi 1898, kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.
2. Kirjailija Johannes Linnankosken (= Vihtori Peltonen) hautajaissaattue Unioninkadulla. Valokuvaaja Sakari Pälsi. Kuvausvuosi 1913. Helsingin kaupunginmuseo.
3. Kuva: Läntinen hautausmaa, kaatuneen Kaj Petterssonin hautajaiset, kuvaaja Kannisto Väino, 1943, Helsingin kaupunginmuseo.
