Isäni kuoleman jälkeen hautajaisten järjestely tuntui hyvin raskaalta, eikä vähiten siksi että minulla ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta hautajaisten järjestämisestä. En oikein osannut muuta kuin soittaa paikalliseen hautaustoimistoon ja kysyä, mitä kaikkea pitäisi tietää ja tehdä. Onko kiire, mitä kaikki maksaa, entä jos jotain jää hoitamatta. Joidenkin kysymysten kohdalla tunsin itseni myös jotenkin typeräksi – esimerkiksi kun pohdin vainajan vaatteita. Laitetaanko arkkuun kengät? Voiko tällaista edes kysyä?
Sain kaiken tarvitsemani tiedon ja avun. Lopulta löysimme myös uskonnottoman isäni saattotilaisuudelle paikan, mikä olikin kovin hankalaa, sillä paikallisen seurakunnan tiloja ei vuokrattu tunnustuksettomiin saattotilaisuuksiin. Tilaisuus pidettiin tunnelmallisessa sairaalan kappelissa.
Saattotilaisuudessa oli puhuja Pro Seremoniat ry:stä ja paikallinen viulunsoiton opiskelija soitti kaksi kappaletta. Hautajaistilaisuus oli hyvin arvokas ja lämmin.
Pidimme pienen muistotilaisuuden vanhassa kartanossa kauniin luonnon keskellä. Söimme hyvin ja muistelimme mansikkakakun ja kahvin äärellä mukavia tarinoita isästä. Eräs sukulainen kommentoi tilaisuutta: “Tuntui aivan siltä kuin hän olisi ollut meidän kanssamme surujuhlaa viettämässä. Niin hyvä oli olla muistelemassa yhdessä.”
Isän uurna laskettiin myöhemmin sukuhautaan vain perheen kesken. Lapioimme paikallisen tavan mukaisesti itse haudan umpeen. Suntio tarjoutui erikseen soittamaan kelloja isän muistolle. Sekin tuntui tärkeältä.